tiistai 24. toukokuuta 2016

Hau-Hau Championin pentupaketti

Tänään sain aikaiseksi hakea Postista paketin, jonka viimeinen hakupäivä oli nimenomaan tänään. Ja yhtään en muistanut, että se oli se Hau-Hau Championin pentupaketti, jota HHC jakoi ilmaiseksi aprillipäivän aikoihin. Meidän Tao oli silloin 6kk ikäinen, joten tottakai laitoin osoitetietoni siihen, koska ajattelin, että tuolla olisi Taolle hyvä paketti. No, nyt avatessani paketin huomasin, että suurin osa ei Taolle kyllä mene enää. Tsekataanpa, mitä paketti sisälsi!


Pentulelu. Hyvin suloinen ja pehmeä, mutta kestävyydestä en olisi 100% varma. Melko heiveröiseltä materiaalilta tuntui. Mutta, nimenomaan pennuille tarkoitettu.


Tämä oli muuten hauska. Pieni fleecealusta. Kun otin sen paketista esiin, kääntelin ja vääntelin, josko se olisi taitettu pieneen kokoon - en voinut uskoa, että se on oikeasti noin pieni! Joku chihuahua tuossa varmaan meneekin, mutta ei juurikaan sen isommat rodut. 
3kpl Hau-Hau Champion Kana-riisi 150g pussia. Nämä menevät kyllä hyvin Taolle, koska Tao muutenkin syö tuota ruokaa. 
Purutankopussi 80g (7kpl) ja treeninaksupussi 150g. Nuo purutangotkin ovat niin pieniä, että Tao todennäköisesti vetää ne vain "ykkösellä alas", mutta saapahan lisää herkkuja.
Pieni kovamuovinen ruokakippo. Nimenomaan _pieni_
Niin, ja olihan paketissa myös PetNetStoren -10% alennuskuponki, josta jäi nyt kuva ottamatta. 

Olisin odottanut, että pentupaketin tavarat olisivat edes vähintään keskikokoa. Tuollainen pieni fleecealustakin on vain pieni kangasriekale tuollaiselle melkein 25kg sekarotuiselle Taolle. Kyllä tilatessani pakettia oletin, että nuo tavarat eivät ole koolla pilattuja, mutta hieman nousi hymy huulille, kun paketista tuli noin pieniä tavaroita.

Minusta tuo ilmainen pentupaketti-idea oli ihan tosi hyvä! Noita paketteja jaettiin 3000kpl, ja aika nopeasti ilmeisesti ne menivät, mainostettiinhan tuosta Instagramissa ja Facebookissa, jotka ovat somen kannalta suuressa asemassa. Ja plussaahan tuossa oli se, että tilaajan ei tarvinnut itse mitään maksaa, ei edes postikuluja. Se varmaan kanssa omalla tavallaan houkutteli ihmisiä tilaamaan tuon paketin.
Meidän Taohan on nyt vähän päälle 7kk ja 24,7kg, iso kuin mikä, joten aika lailla nuo herkut vain menevät käyttöön. Nuo muut voisi säästää myöhempää käyttöä varten, koska lähipiirissäni ei edes ole pieniä koiria, joille noilla olisi käyttöä. Tai ketään, kelle olisi tulossa pentu. 
Vaikka noista suurin osa ei tule käyttöön ainakaan juuri nyt hetkeen, tykkäsin tuosta pentupaketista. Kuitenkin hyvin monipuolinen sisällöltään, huomioon ottaen sen, että se oli täysin ilmainen. Hyödyllisiä tavaroita, ei kuitenkaan mitään täysin turhaa.

- Kiwi

lauantai 21. toukokuuta 2016

Eläintarha kasvaa

Kello on 22:15 illalla ja herätys olisi puoli seitsemältä (aamuvuoro). Kyllä tässä välissä ehtii kuitenkin kertomaan, mitä tässä viime aikoina on tapahtunut.
Allekirjoittaneen kotilokiintiö on tullut täyteen. Muutama viikko sitten kotiutui vajaan 10kk ikäinen tiikerikotilo (achatina achatina) Blissa. Blissa on niin erilainen kuin nuo minun muut akaattikotilot, onhan se eri lajiakin; se ei kiipeile, vaan aika lailla viettää aikansa pohjamateriaalissa ja päivisin vielä kokonaan turpeeseen peittyneenä. Erittäin kaunis yksilö, ja kyllä se kädelläkin liikkuu, vaikka vähän hitaanpuoleinen on herätessään.

Blissa
Viikko sitten tuli viimeinen kotilo tähän perheeseen. Achatina fulica jadatzi-achatina fulica white jade-risteytys Lumi. Samalla kertaa tuli myös Lumin sisar Yuki, joka muutti Tytön luokse. Jo Blissan jälkeen olin päättänyt, että ei enää kotiloita, mutta tuo Lumen väritys iski niin kovin silmään, että pakkohan se oli hankkia. Lumi on vielä pieni, ja siksi se asustaa Kaalan ja Tadon kansa Faunaboxissa. Eihän neidillä olekaan ikää kuin vähän päälle 1kk.

Lumi
Kotiloiden lasiterraarion pohja rupesi säröilemään eikä pitänyt enää vettä, joten hankin pienen hamsteridunan, jossa aksut ja Blissa asuvat nyt (Blissalle haen huomenna Tokmannilta oman muoviboxin, ei siellä ole tuolla tilaa juurikaan piilotella. Muille aksuille tuo on sopivan kokoinen). Rupesin siivoamaan turvetta vanhasta terrasta pois ulkona, kunnes näin munia. MUNIA. Heta on tämän 24h sisällä muninut munansa tuonne. Yllättävän heiveröisiä olivat, erehdyin 2-3 munaa murskaamaan terraarioon..

Keräsin kaikki pois, niitä oli noin 70-80kpl äkkiseltään katsottuna. Jääkaappiinhan nuo menivät, myöhemmin siitä pakastimeen ja sitten uudestaan jääkaappiin - jälkiabortointi, menevät aamulla kanojen ruuan joukkoon. Tilaahan minulla ei ole enää pitää yhtään uutta kotiloa, ja nuo ovat todennäköisesti Fortunatuksen ja Hetan jälkikasvua -> sukusiitosta. Tosin on pienen pieni mahdollisuus, että ne olisivat Åken ja Hetan jälkikasvua, mutta se on hirveän epätodennäköistä. Hyötykäyttöön lisäproteiiniksi kanoille menevät.


Niin, ja tulihan meille tällä viikolla myös karvaisia kavereita. Koulultani haimme kaksi suurihopea-rotuista naaraskania; Elsan (Netta sai keksiä nimen, hieman hullaantunut Frozeniin) ja Rumpali. Ovat todella lössyköitä ja rentoja tapauksia, ollaan hengailtu sohvallakin niiden kanssa ja kanit ovat vaan nuuskineet ja tutkiskelleet ympäristöä kiinnostuneina. Mitään stressin merkkejä ei onneksi ole tullut. 
Ainakin aluksi asuvat sisällä eteisessä suuressa häkissä, myöhemmin Juha rakentelee niille ulkotarhan. Huomenna haemme äidin kanssa aitaustarpeet, ja rupeamme jossain vaiheessa aitaamaan pihaa, jotta kaneilla olisi turvallista hengailla siellä.

Kissat koittivat aluksi vaania kaneja, mutta kieltojen jälkeen ovat tyytyneet vain mulkaisemaan ohimennen kaneja - ja ovat jättäneet ne rauhaan. Mahtaa olla kissoillekin outoa, että meille tulee kaneja... Ja kun niitä ei saa saalistaa, voi kamala!

Elsa
Rumpali
Ei enää kauan tätä työharjoittelua jäljellä. Loppuu 3.6. ja maanantaina minulla on näyttö. En oikein osaa stresssata sitä, se menee miten menee ja yritän vain parhaani. That's all.

- Kiwi

tiistai 17. toukokuuta 2016

Emetofobia - niin siis mikä ja miten?

Ensiksi ajattelin kirjoittaa kuulumisistani. Mutta kappas kerpele, ei minulla ole mitään ihmeellistä kirjoitettavaa siitä. Töitä, töitä, kotiloiden hoitoa, vähän lisää töitä. Meillä kotona pyöri tuossa viikko muutama sitten kamala mahatautipöpö, joten siitä sain idean, että kirjoitan emetofobiasta, koska minä olen emetofoobikko. Ajattelin nyt kirjoittaa, mitä se tarkoittaa, mitä se ylipäätään on ja miten se näkyy minun elämässäni.

"Emetofobia tarkoittaa kohtuutonta ja järjenvastaista oksentamisen (kreik. εμετός, emetós) pelkoa. Emetofobia voi ilmetä monin eri tavoin: henkilö voi pelätä vain omaa oksentamistaan, muiden oksentamista, oksentamista muiden nähden, jolloin mukana voi olla myös sosiaalisten tilanteiden pelko, tai pelko voi liittyä pelkästään tarttuvaan oksennustautiin." (Wikipedia)

Alussa

Muistan, kun olin 9-10-vuotias kakara, ja iskän luona joku sairastui mahatautiin ja meni yöllä vessaan laattaamaan. Jo silloin pelkäsin kyseistä tautia, eniten sitä oksentamista, kamalasti. Aina, kun joku meni laattaamaan, pistin silmät (what?) kiinni, kuuntelin kuulokkeista lähes täysillä musiikkia ja yleensä suljin nenäni ja pyrin hengittämään vain suun kautta. En halunnut nähdä, kuulla tai haistaa mitään. Kännykästä katsoin kelloa tosin välillä. Aina viiden minuutin jälkeen kuulostelin, oksenteleeko vielä joku, ja sitten jos ei, uskalsin olla taas vähän rennompi. Jos ei ollut kuulokkeita, hieron korviani, jotten kuulisin oksentelemisen ääniä. Nuo ovat varhaisimmat muistikuvani siltä ajalta, kun rupesin pelkäämään oksentamista ihan kunnolla.

Kuva: Google
Ala-asteikäisenä en voinut puhua juurikaan "oksentamisesta". Pelkästään se sana jo ällötti ihan todella paljon. Yritin korvata sanaa nimenomaan vaikka yrjöämisellä tai laattaamisella. Jutan kanssa puhuessani saatoin vain puhua tuosta sanasta o-kirjaimena. Esmes "Lauralla oli o". Se meni niin äärirajoille, kun pelkästään se sana sai jo huonon olon. 

Miten se näkyy?

Aina, kun joku sairastuu tuohon kamalaan pöpöön, menen paniikkiin. Pelkästään se, jos joku valittaa vain mahakipua, hermostuttaa. Tärisen, hikoilen, sydän tykyttää melkein rinnasta ulos, hengitykseni kiihtyy ja olen ihan levoton. Jo se, että joku kaverini kertoo vaikka vain kännykän kautta, että hän on saanut mahataudin, menen tuollaiseen tilaan. En pelkää sitä itse tautia, se oksentaminen on se juttu, ja se on kehittynyt minulla nimenomaan ihan fobiaksi asti. 

Kuva: Google
Pikkuveljeni rupesi muutama viikko sitten yöllä oksentamaan. Ei kun kuulokkeet korville ja paniikissa viestiä Tytölle (joka silloin oli vielä hereillä). Fine. Mutta auta armias, kun muutaman tunnin päästä pikkusiskoni (jonka kanssa nukuin samassa huoneessa) nousi ylös ja sanoi minulle, että hänellä on huono olo. Pinkaisin ylös sängystä ja en saanut edes sanottua mitään, olin ihan paniikitilassa. Ja eiköhän hänkin yrjönnyt, tosin vessaan onneksi. Sinä yönä en nukkunut ollenkaan, koska pelkäsin, että jos minäkin alan oksentamaan. Ja tässä fobiassa minulla on sellainen kiva juttu, että jos alan nimenomaan pelkäämään kauheasti "mitä jos mäki oksennan?", niin kroppa reagoi ja menee sekaisin; seuraavan päivän ajan minulla möyri mahassa, oksetti, oli huono olo ja ällötti. En oksentanut. Enkä kyllä usko, että tuo oli sairastumista, koska sairastuin viikkoa myöhemmin kunnolla, mutta todennäköisemmin kroppani vain reagoi mielialaani ja ajatuksiini. Koska noin käy yleensä aina, kun joku läheisistäni saa mahapöpön; kroppani vain menee sekaisin siitä pelosta.

Minulla tämä on niin hysteeristä, että ihan pienimmänkin mahakivun määrittelen jo siihen, että kohta laatta lentää. Aina joka hiton kerta sama juttu. Vaikka se olisi vain pienen pieni kipu, joka sitten menee ohi kyllä - heti rupeaa mielikuvitus laukkaamaan liikaa.

lol so me...#emetophobia, phobia of vomiting:
Kuva: Google

Vaikutus omaan elämään

Tämä fobia rajoittaa siinä mielessä elämääni, että en esimerkiksi vaan voi mennä huvipuistoissa kauhean rajuihin laitteisiin, koska nimenomaan pelkään, että laatta lentää. En pelkää sitä laitteen hurjuutta, vaan sitä, että "mitä jos mä oksennan?". Halua olisi, mutta pelko estää. Lisäksi muistan joskus miettineeni, etten halua hankkia omia lapsia juuri siksi, koska en uskaltaisi hoitaa heitä, jos ja kun he rupeaisivat oksentamaan. Ja nimenomaan "jos" mahdollisen raskauden aikana iskisikin kunnon pahoinvointia.. Nope. Ei siinä mikään muu olisi esteenä. Se laattaaminen vaan. 

Minua kirjaimellisesti oksettaa nähdä se oksennusämpäri siinä sairastuneen pedin vieressä. Se on jo ihan tosi stressaava näky. Siis vain ämpäri. Tästäkin tulee mieleen sellainen, että sairastuin nuorempana iskän luona mahatautiin, ja Riikka toi minulle ämpärin siihen sängyn viereen. Ja muistan sanoneeni, että minua ällöttää se ämpäri siinä. Kyllä se ämpäri siihen jäikin. Mutta oikeasti, ennemminkin mahapöpöisenä tekisin mitä muuta tahansa kuin siihen ämpäriin laattaisin. 

Jos olen jossain salissa, esimerkiksi jos koulun salissa on joku tilaisuus tms, haen kokoajan katseellani tiettyä reittiä, jota kautta pääsisin mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti ulos siitä tilasta, jos rupeaisi oksettamaan. Ikinä minua ei ole ruvennut sen aikana ällöttämään, se on minulla on vain tapa.

Myöskin minulla on pakonomainen tarve tarkastaa yleensä ruokien parasta ennen-päiväykset, ennenkuin otan mitään. Minulle on suuri kynnys syödä mitään, minkä päiväys on jo mennyt, vaikka se olisi ihan syötävää - en vain halua saada mitään myrkytystä tai vastaava ja oksentaa. 

Emetophobia...the reason I do not leave the house during winter....Norovirus
Kuva: Google
Niin, ja jos joku yöllä kääntyilee levottomasti, huokailee tai ylipäätään jotain tällaista, minun on vaikea saada nukuttua. Koska heti iskee päälle pelko, että mitä jos tuota oksettaa, ja se ei voi sen takia nukkua. Tässä yksi viikonloppu, kun oli Tytön luona, hänellä oli vaikeuksia nukahtaa (jotka johtuivat ihan muista syistä), mutta minun oli kanssa vaikea keskittyä nukkumiseen tuon takia. Arvaatteko miksi?

Näkyvä asia elämässä

Tämä emetofobia on ihan kamalaa. Ei se jokapäiväistä elämää varsinaisesti haittaa, mutta kyllä se näkyy. Emetofobiaa ei välttämättä laukaise joku tietty muisto, niinkuin yleensä fobioiden kohdalla niin on, ja minun kohdalla nimenomaan ei ole ikinä tapahtunut mitään, mikä sen olisi saanut aikaan; se vaan tuli jossain vaiheessa. Niin kauan, kuin emetofobia ei mitenkään hallitse elämääni (muissa kuin tällaisissa pienissä asioissa), en näe syytä, miksi "hoitaa" sitä pois. Emetofobiaan yleensä käytetään siedätyshoitoa, mutta nope, sellaiseen en rupea.
Yleensä emetofoobikot "parantuu" tai ainakin siedättyy pelkästään jo sillä, että itse oksentaa. No, juuri viime viikolla olin tosi rajussa mahataudissa, ja ei kyllä se helpottanut ollenkaan asiaa. 

Minulle on yleensä sanottu, että "ei oksentamista kannata pelätä", kun nuorempana aina sanoin mahataudissa, etten halua oksentaa. Sille ei voi muut mitään, jos joku pelkää sitä niin paljon. Emetofobiasta ei paljon edes puhutakkaan, sekin oli nyt osasyynä, miksi kirjoitin tämän.

It's controlling my life. I can't eat, I can't sleep. I'm falling a part. No one knows how hard this is on me. This has gotten out of hand. All of this pain and fear just because of being too scared to throw up.
Kuva: Google
-Kiwi


torstai 5. toukokuuta 2016

Kun se ei ollut hetero enää

Kun tulin kaapista ulos...

En varsinaisesti ikinä ole niinsanotusti tullut "kaapista ulos". Pidin itseäni aina täysin heterona. Nyt tarkemmin muistellessani kuudennella (apua, silloinhan ollaan vasta pieniä!) ja seitsemännellä luokalla minulla oli satunnaisia ihastuksia kaverityttöihini. Ihastuksiksi ne jäi, enkä olisi ikinä silloin uskaltanut haaveilla seurustelemisesta tytön kanssa. Ihastuminen riitti, se oli ihan enough to me. Sen aikaiset ihastumiset laitoin sitten myöhemmällä iällä teini-iän hormonimyrskyjen piikkiin, mutta nyt tarkemmin ajateltuna ne ihastukset saattoivat antaa jonkinlaista osviittaa näin myöhempää elämääni varten.

Kuva: Google

Kahdeksannen luokan puolivälissä rupesin seurustelemaan pojan kanssa, ja seurustelua jatkuikin ensimmäisen amisvuoden marraskuuhun saakka. Siihen loppui ne tyttöihastukset ja rupesin ajattelemaan ja pitämään itseäni heterona. Ja kyllähän minä sellainen silloin olin. Tuossa sinkkuaikanani minulla oli muutama hyvin epämääräinen säätö muutaman pojan kanssa toisinaan, mutta ei niitä todellakaan suhteiksi voinut sanoa. En vain kokenut enää, että pojan kanssa olisi fine olla. Ahdistuin siitä.

Viime vuoden joululomalla rupesin hakemaan sitä, mitä minä oikeasti olen suuntautumiseltani. Juttelin tosi paljon Tytön (silloinen kaveri) kanssa silloin. Pikkuhiljaa sitä rupesi ihastumaan Tyttöön, ja totta puhuen, olin hämilläni. Verrattuna vuosien takaisiin tyttöihastumisiin tämä oli jo paljon voimakkaampaa. En osannut puhua tunteistani oikein kenellekkään. koska en oikeasti tiennyt, mitä se oli. Oliko se vain sellaista ohimenevää, vai jotain vielä suurempaa?

Kuva: Google
Olikohan se niin, että viikon ajan mietin ja tutkin tunteitani, kunnes uskalsin myöntää ne Tytölle. Pian rupesimme seurustelemaan, ja sitten tuli se kysymys, että miten kerron tästä läheisilleni. Kun en tiennyt, miten he suhtautuisivat tähän, että seurustelen tytön kanssa. 
Ratkaisu: En kertonut. Otin sellaisen linjan, että jos joku kysyy, niin sitten kerron. Rupesin pikkuhiljaa julkaisemaan myös yhteisiä kuvia minusta ja Tytöstä Instagramiin ja Facebookiin, edelleenkään en kuitenkaan suoraan kertonut kenellekään, että seurustelen Tytön kanssa. Ajattelin, että jokainen saa sitten ajan kanssa tajuta, mistä on kyse. Ei tosin mennyt kauaakaan, kun moni tajusi idean... 

Screenshot Tytön Facebook-seinältä
Ja screenshot minun Facebook-seinältä.
Näiden kuvien julkaisemisten jälkeen porukka rupesi tajuamaan, mikä oli homman nimi..
Muutama tuli kysymään sitten: "onks sul juttuu sen kans?" "älä ahistu täst kysssärist mut saanks kysyy yhen jutun tost sun fbpäivityksest?" yms, mutta suurin osa vain onnitteli ja molemmat vanhempani kysyivät sitten ajan kuluessa, että milloin tuon Tytön näytille. Muutaman kaverin kanssa keskustelin, että millaista on tytön kanssa seurustella, onko tytön kanssa seurusteleminen helpompaa kuin pojan kanssa ja tällaisia asioita. Minusta oli hyvä, että tällaisia keskusteluita kävin kavereideni kanssa. Ei mitään ennakkoluuloja sieltä päin, vain uteliaita kysymyksiä, ja joiden vastauksista saimme lisää keskusteltavaa. Ja minähän sanoinkin alussa, että aina saa kysyä.¨

Kuva: Google

Ja siis rehellisesti sanottuna minua stressasi vastata sitten noihin kysymyksiin ainakin aluksi, että seurustelenko tytön kanssa. Ja sekin johtui siitä, kun en ollut varma, miten porukka suhtautuu tähän. Onnekseni kaikki suhtautuivat tosi lempeästi <3 Keneltäkään ei tullut negatiivista sanomista, ja ystäväni Pirittakin sanoi, että "Kunhan on sellaisen kanssa, joka tekee sut onnelliseksi, ni ei muiden mielipiteillä oo merkitystä" Ja niinhän se on. Yksi kaverini pisti välit poikki minuun tämän takia, mutta annoin ja annan hänelle tilaa. Tyhmä syy pistää välit poikki, mutta jos ei pysty olemaan tämän asian kanssa fine, niin sitten tervemenoa vain.

Sen, että annoin läheisteni itse tajuta suhteeni ajan kanssa, koin todella hyväksi vaihtoehdoksi. Joillakin kun tuntui menevän sen sulattelussa kauemmin, joten tuo oli vain hyvä idea. 
Tässä suhteessa minun on niin helppo olla. Minun on rento olla. Julkisillakin paikoilla pystyn hyvin antamaan pusun Tytölle tai pitämään tuota kädestä kiinni tai paijaamalla tuon hiuksia (YAS <3) tai vastaavaa. Joskus nuorempana ajattelin paljon sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat tekemisistäni, mutta nykyään en ajattele. Eikä niin kuulukkaan ajatella. Olen onnellinen tässä parisuhteessa ja haluan myös näyttää sen ihmisille. 

Kuva: Google
Heterona en pidä itseäni siis ollenkaan, ja tuntuu siltä, etten tule enää ikinä pitämäänkään. En halua määritellä seksuaalista suuntautumistani, koska en kuitenkaan edelleenkään ole siitä varma. Bi vaikuttaa kyllä enemmän vastaavaan sitä, millainen olen. No one knows.

*itkunauruhymiö*
Kuva: Google
-Kiwi

maanantai 2. toukokuuta 2016

Rauhallinen vappu

En tuskin ole ainoa, jonka some täyttyi muiden erilaisista vähän riehakkaammista vappupäivityksistä. For real, tuntui, että sitä alkoholia näkyi käytännössä jokaikisessä postauksessa somessa, kun sitä selailin... Nojoo, onhan suomalaisille normaalia, että vappuna vedetään niin sanotusti perseet. Itsellänikin olisi jo laillisesti ikä riittänyt tänä vappuna niin tekemään, mutta valitsin rauhallisemman vaihtoehdon, ja vietin vapun Tytön kanssa hänen luonaan Kotkassa. Ja se oli mielestäni parhain mahdollinen vaihtoehto. Emmehän olleet nähneet vajaan kolmeen viikkoon ja SE tuntuu kyllä paljolta.
Perjantaina ajoin Nummelasta Asikkalaan, hakemaan Tyttöä koululta. Ja sieltä sitten Kotkaan. Perjantaina olikin ihana sää ajella; taivas maalautui oranssista, purppurasta, keltaisesta, punaisesta ja lilasta yhdessä vaiheessa. Ajoimme sellaisen todella hiljaisen kylän kautta, joten sai kyllä ajaa rauhakseen. Hyvä musiikki, herkuttelu matkalla ja kuulumisten vaihto Tytön kanssa, aws...

Viikonloppuna söimme, mässäilimme, cuddlasimme ja ylipäätään vietimme rauhallisempaa parisuhdeaikaa. Ja se jos mikä tuntui niin paljon paremmalta, verrattuna juomiseen. Rakastan <3
Eilen palautin Tytön koululle, ennenkuin ajoin kotio. Hyvästien jättö on ihan kamalan vaikeaa minulle, ja kyllä siinä molemmilla itku pääsi. Minulla se itku jatkoi vielä ajaessakin. Inhottavaa, kuinka tämä työssäoppimisjaksoni vaikuttaa niin negatiivisesti minun ja Tytön tapaamisiin, mutta onneksi tämäkään  ei kestä enää kauaa.


Ja asiasta toiseen. Meidän Pekonikana muutti 28.4. vihreämmille niityille. Kaverin kunto oli ihan heikkona, ja kun menin vähäksi aikaa Pekonia pitämään sylissä (reppana teki ihan kuolemaa), niin pian Pekoni nukahti ikiuneen siinä sylissäni. Pienimmät sisaret eivät oikein suurta numeroa niinkään Pekonin kuolemasta tehneet, itse itkin myöhemmin puhelimessa Tytölle. Eläinrakkaus kun ei katso eläintä... Pekonilla oli todennäköisesti sydän pettänyt. Se oli jo kolme kertaa lääkitty flussan tyyppisestä sairaudesta henkiin, ehkä niillä oli jotain tekemistä tämän kanssa. Pekoni <3


Mutta vastaavasti uuttakin porukkaa on tullut. Muutama viikko sitten luokseni muutti Kuopiosta kodinvaihtajana 1,5v ikäinen akaattikotilo Åke. Pieni hän on kuin mikä, vaikka on jo niin vanha. Hyvin on kotiutunut tänne Etelä-Suomeen. Syö, nukkuu, paskoo, liikkuu ja näköjään välillä väläyttelee lemmennuoleaan. Eli hyvin hän voi.


- Kiwi

Mitä sinulle kuuluu?

Milloin viimeksi joku on sinulta kysynyt tuota? Tai milloin viimeksi olet itse kysynyt tuolta joltain? Jos et muista, että milloin, niin men...