perjantai 17. helmikuuta 2017

Painavia mielipiteitä Kiwiltä

Eräässä Facebookin ryhmässä oli keskusteltua aiheista ja mielipiteistä, joista ei paljon puhuta tai jos puhutaan, saadaan kauhea sontamyrsky niskaan, vaikka kyseessä olisi ihan oma mielipide. Ja niistähän ei sopisi kinastella.
Selasin sitä keskustelua, ja nappasin sieltä useammankin mielipiteen/aiheen, joissa olen samaa mieltä. Kirjoitin ne vähän selvempään muotoon tähän tekstiin.
Provosoitukaa tai älkää, nämä ovat minun mielipiteitäni.

Kaikki vauvat/lapset eivät ole söpöjä - Instagramista löytyy aina silloin tällöin jonkun suomalaisen naisen päivittämä kuva synnyttämästään vauvasta, ja voi herran jumala, ei kaikki vauvat minusta suloisen näköisiä ole. Olen kohdannut myös lapsia, jotka eivät ole söpöä nähnytkään. Täysin vastasyntynyt punainen, ryppyinen vauva...*kylmät väreet selässä*

Tuet vaan niille, jotka oikeasti niitä tarvitsevat - Epäreilua, että varakkaammillakin ihmisillä on oikeus yhtä lailla samanlaisiin tukiin kuin vähän köyhemmilläkin. Ei sen näin kuuluisi mennä.

Kaikki on kauniita omalla tavallaan... - Ei todellakaan ole. Jotkut ihmiset ovat vain suoraan sanottuna rumia, tai mitäänsanomattoman näköisiä. Tässä kohdin tosin kauneus on katsojan silmässä.

"Et sä mistään mitään tajua ku oot niin nuori" - Haistakaa nyt... Tämän tyylisen lauseen kuulin monta kertaa, kun olin muksu ja teini. Silti uskallan sanoa, että jo silloin tajusin joistain asioista enemmän kuin aikuiset sukulaiseni tai perhetuttuni esimerkiksi. Nyt olen 19, ja huomaan edelleen, että tajuan enemmän kuin vaikka joku +30v perhetuttu. Tietty on asioita, joita en vielä tässä iässä käsitä, mutta jumalaare, kyllä tosi useinkin nuoret tajuavat asioita enemmän kuin vanhemmat.

Vain idiootit ajaa ylinopeutta - Vaarantavat siinä sekä itsensä, että muun liikenteen. Ei ne nopeusrajoitukset ihan turhasta ole.

Ja vain idiootit myös snäppäävät ajaessa - Muutaman ihmisen Snapchatin Mystoryissa näen usein, että kuva on otettu ajon aikana ja kyseinen henkilö on vielä ollut se ajaja. Helvetin typerää, enkä arvosta sellaisia ihmisiä ollenkaan. Mikään ei ole hyvä syy snäpätä ajaessa.

Abortti ei ole murha - En edes vaivaudu selittämään. Se vaan ei ole murha.

"Oon lihava koska geenit ja hidas aineenvaihdunta!" - Useimmiten syy on kyllä vain omassa laiskuudessaan liikunnan suhteen sekä huonossa ruokavaliossa. Ai niin, yksi kuuluisa syy on myös "mulla on isot luut". Ha ha ha, älkää viitsikö.

Lapsensa rokottamatta jättäminen muista kuin terveydellisistä syistä on itsekästä - Tällaisilta vanhemmilta lapset pois, kiitos.

Mielipiteensä sanominen aina suoraan tilanteesta riippumatta ei ole rehellisyyttä tai rohkeutta, vaan ehtaa kusipäisyyttä - On suorasanaisuutta, ja kusipäisyyttä. Mielipiteensä sanominen ei ole kiellettyä, mutta siihen tapaan, miten ja milloin sen kirjoittaa, pitäisi vaikuttaa, koska omasta mielestäni 90% tapauksista on vain kusipäisyyttä.

Mitä enemmän elämäänsä hehkuttaa somessa, sitä paskemmin oikeasti elämä kusee - Been there, done that. Kel' onni on, sen onnen kätkeköön, ja niin pois päin. Loistava havainto myös parisuhteiden kohdalla; jos pariskunta jatkuvasti päivittelee ällösöpöjä päivityksiä someen, jokin on parisuhteessa vialla. Tässäkin kohdalla been there, done that!

Jos harrastaa suojaamatonta seksiä ja tulee raskaaksi, kyseessä ei ole vahinko vaan puhdas vastuuttomuus - Ei ole olemassa vahinkokakaroita, vaan aikuisten ihmisten vastuuttomuudesta tai typeryydestä johtuvien syiden takia syntyneitä mukeloita. SINÄ teet sen päätöksen, jos aiot jättää ehkäisyn pois, ja SINÄ (ja myös HÄN) otat vastuun tapahtuneesta.

Raskaana olevat naiset, jotka polttavat, ovat idiootteja - Idiootteja potenssiin 100. Vaikken siten lapsista välitäkkään, minusta on surullista ja raivostuttavaa, että raskaana oleva mamma polttaa tietoisesti. Ei sellainen ihminen ole kunnon äiti, jos tietoisesti vaarantaa sikiön hengen ja terveyden. Ei sikiö välttämättä raskausaikana kärsi siitä, mutta mites myöhemmin elämässä?

Mielipide on turha, jos sitä ei osaa perustella - "Ei mun tartte avata mun mielipidettä, se on vaa mun mielipide :-)", argh. Jos esität mielipiteesi, sinun täytyy osata myös perustella se, miksi sinulla on juuri tuo mielipide tuosta asiasta. Huomaa, että ihminen on niinsanotusti nurkkaan ahdistettu, kun ei mukamas halua perustella mielipidettään, koska "ei tartte".

Huh, Kiwi on puhunut tältä illalta. Sydämeni tykyttää todella kovaa ja ärsytysasteikkoni on jossain katon rajassa, koska nuo asiat vain ärsyttävät minua. Huh. Hauskaa viikonloppua kaikille!

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Näin meidän kaukosuhde toimii

En tiedä muista bloggareista, mutta itse saan ideat teksteihini yleensä hyvin ennalta-arvaamattomina hetkinä. Äsken juttelin erään kaverini kanssa, parisuhteista, ja hän kysyi, että "miten sä ja X muute kestätte ku eiks kaukosuhteet oo haastavii ylläpitää? Eiks se niiku raasta teitä ku ette nää kauhee usein :c"

Jep, siitä nappasin tämän tekstin aiheen. Eli miten saa kaukosuhteen toimimaan (ja pidettyä sen hengissä tietenkin). Koska meillä Tytön kanssa on aina eri aikaan eri työharjoitteluita aikalailla ympäri Suomea, emme näe toisiamme usein. Silloin välillä, kun molemmilla on koululla vaan teoriaviikkoja, silloin tottakai näemme, mutta näin muuten se on haastavampaa. Täältä Espoosta ei pääse kovin nopeaa Asikkalaan, tai toisin päin (ja se on kallistakin, kun äkkiseltään laskee...). Joskus olen mennyt viikonlopuksi Tytön luo Kotkaan, mutta se matkan pituus (ja taas se hinta) luo taas lisää haastetta.
Tähän mennessä olemme nähneet toisiamme välillä kuukauden välein, välillä jopa useamman kuukauden välein. Jep, se on hankalaa ja haastavaa, mutta se toimii. Aion muuttaa valmistuessani Lahteen, joten sillä olen paljon lähempänä Tyttöä hänen opiskeluidensa aikana. Ei silloinkaan näkeminen ole jokapäiväistä, mutta ainakin vähän useammin tapahtuvaa kuin nyt.
Tämmöisen suhteen ylläpitämiseen tarvitaan joitakin asioita, ja niillä me olemme Tytön kanssa saaneet omamme pidettyä kunnossa.

1. Panostaminen tapaamisiin

Kun vihdoin jompikumpi menee toisen luokse visiitille, teemme yhdessä jotain. Käymme syömässä, ajelemassa, katsomme elokuvia, ostamme mässyä ja syömme lisää (food is life) tai vain vaikka kävelemässä ja juttelemassa. Esimerkiksi viime viikonloppuna Tytön ollessa meillä kävimme Whippettapahtumassa Vantaalla Sofian ja Wilsonin kannustusjoukkoina. Kertaakaan meillä ei ole ollut niin, että emme olisi tehneet yhtään mitään, ja olisimme hengailleet vaan kotona. Vaikka sekin on kyllä hyvä toisinaan, en moiti...
Kun näkee toista harvemmin, mielummin haluaa tehdäkin sitten jotain hänen kanssaan, kun vihdoin taas tavataan, ja myös arvostaa niitä hetkiä enemmän.

2. Kuvien ja videoiden ottaminen

Ei välttämättä aina someen jaettavaksi, mutta omaan galleriaan katseltavaksi. Itse tykkään kuvata paaaaljon, kun olen Tytön seurassa, koska sitten jälkeenpäin niitä tiedostoja selaillessa ikäänkuin elää sen ajan uudestaan ja se ainakin omalla kohdallani helpottaa ikävää. Tyttö taasen ei oikein kuvattavana viihdy, mutta kyllä niitä pärstäkuvia hänen kanssaan saa välillä otettua...

3. Hyvät huomenet ja hyvät yöt - ja mitä sulle kuuluu?

Toisen pitäminen ajantasalla kuulumisistaan, ja tuollaiset pienet tervehdykset silloin tällöin. Voi kuulostaa vähäpätöisiltä, mutta kaukosuhteessa niiden tarkoitus korostuu, ja niillä myös näyttää, että välittää. Saatamme Tytön välillä laittaa toisillemme Snapchatissa hyvin seksikkäistä kaksoisleukakuvia tai jotain vastaavaa, ja kyllä nekin pitää sen kommunikoimisen hyvin hereillä, kun ei jokapäiväinen keskusteleminen ole niin "samaa ja vanhaa päivästä toiseen". Toisinaan en tiedä, uskallanko aina avata hänen lähettämiään snäppejä, jos olen julkisella paikalla...

4. Omaa tilaa, hänellekin

Tämän kohdan kanssa olemme nyt kokeneet vähän vaikeuksia, koska en ole osannut antaa hänelle omaa tilaa, ja olen joskus ollut liian riippuvainen siitä keskustelemisesta. Se on menossa jo parempaan suuntaan onneksi, mutta tämä on todella tärkeä asia kaukosuhteessa, ja nyt älyän sen itsekin. Varmasti on toista ikävä, ja se on ihan hyvä että onkin, mutta oli sitten kaukosuhde tai tavallinen suhde, tilaa täytyy antaa ja saada tarvittaessa. Vaikka kuinka olisi ikävä, ei aina tarvitse 24/7 jutella. Yksinolo kannattaa kääntää positiiviseksi - nyt voit tehdä joitain asioita, mitä et ole vähään aikaan tehnyt, tai voit vain olla omassa seurassasi!

5. Päämääriä ja haaveita, jopa suunnitelmia, suhteessa

Suunnitteleminen suhteessa toisen kanssa on myös tärkeää. Me olemme Tytön kanssa puhuneet yhteenmuutosta tulevaisuudessa, yhteisen koiran hankkimisesta, jne. Ainakin omasta mielestäni on suuri riski suhteen kariutumiselle, jos suhteella ei ole mitään päämäärää, ja kaukosuhteessa tämä on hyvin suuressa merkityksessä. Näistä meidän haaveistamme puhumme silloin tällöin Tytön kanssa, ja ne vahvistavat meidän suhdetta. Se, että suunnittelemme ja haaveilemme yhdessä yhteisistä asioista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Molemmilla on samantyyliset päämäärät, ja niistä pitäminen kiinni vahvistaa tätä.

6. Erinomainen luotto

Kaukosuhteessa ei riitä hyvä luotto toiseen, ei mahtava luotto, vaan oikeasti erinomainen luotto. Kun ei näe toista joka päivä, eikä välttämättä edes joka viikko, täytyy osata luottaa häneen. Esimerkiksi jos toinen ei heti vastaa viesteihin, se ei tarkoita automaattisesti, että hän pettää sinua. Kaukosuhteissa on tutkitusti enemmän luottoa kumppaneiden välillä kuin tavallisissa suhteissa, ja en ihmettele sitä yhtään. 
Ja me luotamme Tytön kanssa toisiimme, ainakin 110%. Vaikkei toinen ehtisi jutella päivän aikana juuri ollenkaan, emme kumpikaan rupea epäilemään toisiamme. Ja SE on tärkeää, sillä ilman luottoa ei mikään suhde toimi - vähiten kaukosuhde, joka käytännössä eniten perustuu luottamukselle.

7. Positiivinen asenne

Se on hankalaa välillä, kun on toista ihan järjetön ikävä. Miten siinä nyt positiivinen voisi olla? Niin vaikelta se kuulostaa, mutta surussa rypeminen on turhaa, koska se ei tuo sitä toista osapuolta luoksesi eikä se nopeuta tapaamistanne. Itse yritän aina kauhean ikävän iskiessä ajatella, että minulla ainakin on joku, joka rakastaa. Ja että hän on terve ja kunnossa, kuten olen minäkin. Ja että ei tämä kaukosuhde ole ikuisesti etänä toimivaa. Toisinaan se on vaikeaa, mutta onneksi toinen on aina puhelinsoiton päässä.

8. Sovituista yhteydenotoista ei luisteta

Jos olemme Tytön kanssa sopineet, että soittelemme vaikka illalla toisillemme, me myös soitamme. Molemmat järjestämme aikaa siten toisillemme. Nuo on sellaisia asioita, joista ei sovi luistaa. Minua ainakin inhottaisi, jos Tyttö unohtaisi tällaisen yhteydenoton jonkun muun asian takia, ja varmasti häntäkin inhottaisi minun kohdallani. Näin onneksi ei ole sattunut käymään.

9. Tunteista puhuminen avoimesti ja rehellisyys

Se on vaikeampaa puhua esimerkiksi chatissa tunteistaan ja omista fiiliksistään, kuin kasvotusten (lukuunottamatta esimerkiksi Skypepuhelua tai FaceTimea), mutta siihen on pystyttävä. Yleisestikin ottaen on helpompaa, että jakaa päässä pyöriviä ajatuksiaan jonkun toisen kanssa, etteivät ne jää vaivaamaan, ja oma kumppani on siihen mitä sopivin vaihtoehto. Älä kuitenkaan vaivaa häntä juuri silloin, jos tiedät, että hän on kavereidensa kanssa ulkona tai vastaavaa. 
Rehellisyys on tietenkin tärkeää myös. Ole rehellinen, puhu avoimesti, kerro mitä kerrottavana on. Suhteet rakentuu luottamukselle, ja luottamus rakentuu rehellisyydelle. Toinen osapuoli rakastaa sinua, ja varmasti haluaa tukea sinua kaikessa. Ole siis rehellinen.



Ja kaikista tärkein asia kaukosuhteessa...



10. Älä ikävöi enemmän kuin rakastat

Hyvin tärkeä pointti. Tottakai joskus ikävä ottaa vallan, sillehän ei voi mitään, mutta ylipäätään täytyy rakastaa enemmän kuin ikävöidä. Jos asia on toisinpäin, itse kärsii siitä, kumppani kärsii siitä ja koko suhde kärsii siitä. Jos ikävä tuntuu liian usein olevan voimissaan, käännä se 7. kohdan mukaan positiiviseksi asiaksi. Sinulla kuitenkin on se oma kumppani, joka ei ole lähdössä mihinkään. <3

Luin tuon kohdan joskus jostain, ja se jäi mieleeni. Minusta se on tärkeä asia muistaa kaukosuhteessa, koska ikävä masentaa, ja liian usein ikävän ollessa mukana se alakuloisuuden määrä on suuri ja voi aiheuttaa jo vahinkoa suhteessa. Minähän itse olen tosi kova ikävöimään välillä Tytön perään, ja se ikävä on välillä niiiiiin tukahduttavaa! Olen pyrkinyt ja yrittänyt kääntää sen kuitenkin aina positiiviseen suuntaan tavalla tai toisella, ja hiphei, se on tepsinyt...

maanantai 13. helmikuuta 2017

Miks on paha olla?

Varmaan tämäkin juttu peritty äidin puolelta, mutta kun minulla on ikävä jotakuta, tai masentaa, itkettää, mieli on maassa, tai olen muunlaisen surullisen tunteen vallassa, kroppani reagoi siihen. Tiedätkö, jotkut ihmiset surullisena tuntevat olonsa tukalaksi, pala on kurkussa, ehkä itkettääkin. Sen lisäksi minulla kroppa menee aivan ylösalaisin. Oikeasti, todella inhottavasti. Ja siitä ajattelin tällä kertaa kirjoittaa.

Ollessani kuudennella luokalla minulle iski välillä yhtäkkiä mystisiä vatsakipuja tai oksettavia oloja. Joskus ne kestivät vain hetken, joskus jopa loppupäivän. Ne eivät menneet ikinä oksentamiseksi asti, vaan jäivät vaan siihen olon tasolle, mutta olivat ne inhottavia. Rupesin kutsumaan niitä "pahaolo-kohtauksiksi", ja aina kun sellainen taas tuli, laitoin äitille viestiä. Äidin suvussa, jopa äitilläkin, on ollut samoja juttuja, joten siksi turvauduin häneen niissä tilanteissa.
Ne olivat inhottavia hetkiä. Keskittymiseni herpaantui, koska ne senhetkiset olotilat olivat todella ilkeitä. Ja ne saattoivat tulla milloin vain; koulussa, vapaa-ajalla, kavereiden kanssa ollessa... Koska ne tulivat miten sattuivat, en osannut yhdistää niitä ikinä mihinkään (mikä tietty olisi ollut helppoa). Ja koska emetofoobikkona (jo silloin) pelkäsin ja stressasin outoja mahakipuja, olin joka kerta ihan paniikissa, kun sellainen paha olo iski.

Ne jatkuivat ja jatkuivat, ja niitä rupesi tulemaan päivittäin. Sitten ruvettiin jo miettimään äidin kanssa, että mitäs tehdään, kun niitä rupesi tulemaan öisinkin. Saatoin yhtäkkiä herätä siihen pahaan oloon, enkä saanut tietenkään nukahdettua. Toisinaan siinä meni useampi tunti, ennenkuin pystyin nukahtamaan, toisinaan jouduin valvomaan aamuun asti. En onneksi joutunut noita aamuun asti valvomisia monta kertaa kestämään, mutta kyllä ne koettelivat, koska päivällä olin väsynyt ja ärtyinen ja minulla oli pitkiä koulupäiviä. Ja ne eivät tuntuneet lakkaavan ollenkaan. Muistan kahden viikon pätkän tuolloin, jolloin kertaakaan arkipäivien öinä en saanut nukuttua koko yötä kunnolla, pahojen olojen takia.

Siirryin yläasteelle, ja ne olot jatkuivat. Ei aina niin pahoina, mutta kuitenkin sellaisina, että jos sellainen iski kesken oppitunnin, jouduin poistumaan luokasta. Rupesin sitten käymään koulun kuraattorilla ja psykologilla, koska ajattelin, että jos se helpottaisi (koska niin moni sanoi). Muistan vain sen, että tuntui, että he eivät ymmärtäneet ollenkaan sitä minun pahaa oloani. En käynyt heidän luona montaa kertaa, koska haluamani apua ei tullut. Tai siis sellaista apua, jota olisin tarvinnut, sillä heidän näkemyksensä mukaan pahat oloni johtuivat väsymättömyydestä vain - hmm, olin väsynyt, koska en saanut nukuttua niiden pahojen olojen takia, joten tottakai olin poikki, mutta se ei ollut pahan oloni syy. Se aito syy oli edelleen hakusessa.
Kävin myös muualla psykologeilla. Terveyskeskuksessa muistaakseni kävin äidin kanssa myös, koska vaihtoehtona saattoi myös olla joku teini-iän hormonitoimintajuttu. Minua ärsytti ja ahdisti, koska jouduin joka kerta kertomaan koko tarinan jokaiselle uudelle ammatti-ihmiselle, ja en silti saanut apua. Uniongelmiini ehdotettiin melatoniinia, mutten suostunut siihen. En nimittäin ole oikein ikinä halunnut turhaan lääkkeitä napsia, ja ei se unien korjaantuminen olisi ratkaissut kuitenkaan sitä itse ongelmaa.

Kuvioihin tuli NuPoLi, eri Nuorisopoliklinikka Espoon keskuksessa. Sinne minun suositeltiin menevän, koska siellä olisi "ammattitaitoisempia psykologeja". Tietenkään luottoni ei ollut kovin kova, koska ei ne edellisetkään psykologit olleet auttanut - miksi siis kukaan nyt sielläkään?
Muistan sen "oman" psykologini. Hänen nimensä oli Pia, ja hän oli pitkä lyhythiuksinen vaalea nainen. Ensimmäiset kerrat en halunnut puhua hänelle, koska luottoni psykologeihin oli jo mennyt, joten en halunnut edes ajatella, että Piakaan nyt auttaa. Pikkuhiljaa rupesin puhumaan, mutta tiuskien. Suhtauduin häneen varauksella, ja nykyään kun ajattelen, hän teki työnsä loistavasti. Ei hän ottanut kiinni tiuskimistani asioista. Jos hän huomasi, että hiljenen, hän rupesi puhumaan ihan muista asioista - vaikka hänen koirastaan (hänellä oli kääpiösnautseri), huoneen sisustuksesta tai ikkunasta näkyvästä maisemasta. Ensimmäistä kertaa kohtasin psykologin, joka ei ollut painostava ja joka osasi antaa minulle tilaa.

Ja siitä se lähti. Rupesin puhumaan. Kävin Pialla muistaakseni joka toinen viikko. Aina vain enemmän ja enemmän muutuin puheliaammaksi, ja nauroinkin välillä. Hän myös oli ensimmäinen psykologi, joka osasi avata, mistä pahat oloni johtuvat; ikävöimisestä. Niihin aikoihin minulla oli jatkuvasti ikävä äitiä (asun siis isän luona, vanhempani erosivat, kun olin 6 tai 7), mutta en samalla lailla näyttänyt sitä kuin joku muu lapsi ikävöidessään. Ja se sitten purkaantui noin. Minun tapani ikävöidä on se, että vatsani kiukkuilee ja minulle tulee huono olo. En ole kipeä, se on vain ikävöintiä. Aiemmin kukaan muu psykologi ei ollut tuota edes ehdottanut, vaan automaattisesti ajateltiin, että kropassani on vaan jotain vikana.

Käyntini Pian luona sovittiin aina niin, että sain tekstiviestin sovitusta ajasta viikon varoitusajalla. Pia rupesi harventamaan tapaamiskertoja, koska näki (ja sanoi tämän itsekin), että en ole enää niin sulkeutunut. Ja kuitenkin se alunperinkin sotkussa ollut ongelmani oli auki. Tuntui kuitenkin mukavalta aina käydä Pian luona juttelemassa. Viimeisenä kertana Pian luota lähtiessä Pia sanoi, että "Sä näytät niin paljon erilaisemmalta kuin silloin ekalla kerralla. Sä näytät aurinkoiselta iloiselta nuorelta naiselta." Sen jälkeen lähdin takaisin kouluun, ja en ole sen koommin saanut uusia tapaamisaikoja viestillä. Emme sanoneet mitään, että tuo olisi ollut viimeinen käyntini. En muistanut sitten enää, että ai niin, miksei minulle ole tullut viestiä uudesta ajasta.

Tiedättekö mitä? Ne pahat olot harvenivat. Ne eivät tulleet enää päivittäin, ehkä joskus viikoittain. Eivätkä enää niin pahoina. Niihin aikoihin rupesin seurustelemaan, ja uskon, että se oli yksi syy, miksi pahat oloni rupesivat hälvenemään. Ja se, kun nyt tiesin, miksi minulle aina paha olo tulee, osasin jo etsiä siihen oloon oikeat apukeinot. Tai siis ne keinot, jolla helpotan oloani. Niihin lukeutuu purkan syöminen, veden juominen, jutteleminen jonkun kanssa, musiikki...

Nykyään niitä tulee ehkä viikoittain, muttei välttämättä aina niin useinkaan. Ne ovat sellainen asia, jonka kanssa oppii elämään, ja josta todennäköisesti en pääse ikinä eroon. Osaan kuitenkin nyt aina yhdistää, että miksi minulla tällä kertaa tulee paha olo, kun se tulee. Ja yleensä se on siitä, että minulla on ikävä jotakuta. Vaikka niitä tulee harvemmin, ne ovat joka kerta hyvin inhottavia. En sitten tiedä, tuleeko se asia koskaan muuttumaan. Ainakin enää minun ei tarvitse kesken tunnin sen olon iskiessä lähteä pois, tai vastaavaa, koska pyrin pitämään aina vettä tai purkkaa mukana tuollaisten tilanteiden varalta (ok josksu näprään tunnilla kännykkää hups).
En ole enää silloisessa parisuhteessa, vaan minulla on Tyttö, mutta luojan kiitos Tyttö ymmärtää yhtä hyvin että mistä on kyse, jos joskus tulen sanomaan hänelle, että "se olo iski taaaaaaaaaas". Tyttö kanssa pitää ajatukseni aina muualla. Tai sitten äiti. Tyttö ja äiti on <3

Näköjään tästä tulikin hieman pidempi teksti kuin suunnittelin, enkä siltikään ole varma, osasinko selittää tuota niin, että kukaan teistä ymmärtäisi. Toivottavasti. Sillä onhan nuokin osa elämääni.

Mitä sinulle kuuluu?

Milloin viimeksi joku on sinulta kysynyt tuota? Tai milloin viimeksi olet itse kysynyt tuolta joltain? Jos et muista, että milloin, niin men...