keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Testissä Jyrkkärinteenpuisto - Koirapuisto Liipolassa


Googlettaessani löysin surprise maininnan siitä, että Liipolassa on koirapuisto myös. Uskomatonta, että siitä ei ole oikein muuten mainittu, koska täällä asuu kuitenkin paljon koiraihmisiä. Tämän puiston ajattelin tänään testata Frankin kanssa päivälenkillä.

Kyseinen puisto sijaitsee muutaman sadan metrin päässä K-Marketin takana metsässä Jyrkänkadun päässä. Katu päättyy hiekkaiseen parkkipaikkaan, josta erkanee hiekkatie metsään. Koska missään ei ollut mainintaa, kuinka kaukana se koirapuisto on (eikä sille ole varsinaista omaa osoitetta), en tiennyt yhtään, kuinka kauan sinne menee kävellen. Hiekkatie kaarsi loivasti oikeaan, ja käytännössä heti se puisto iski silmään. Eli ei todellakaan sijaitse kaukana, keskellä metsää vain.


Puisto on hiekkapohjainen ja minusta aika kivan kokoinen. Ei iso, muttei mikään pienikään - tuollaiselle kultaisellenoutajalle siellä oli paaaljon tilaa. Ihmisille istuttavaksi siellä oli kaksi puupenkkiä. Ja se suurin asia - puisto oli yllättävän paljon täynnä koiran paskaa. Ei mitenkään sillä lailla, että joka askelta pitäisi varoa, mutta kun itse olen tottunut siihen, että jokainen koiranomistaja kerää aina oman koiransa paskat puistosta pois, niin tuo oli aika iso ihmetys.

Puiston oikea puoli kuvattuna portilta
Puiston vasen puoli kuvattuna portilta

Koirapuiston portin vieressä on käden ulottuvilla kakkapussiteline, josta saa ilmaisia kakkapusseja. Myös roskis niille sijaitsee ihan lähellä koirapuiston ulkopuolella. Käytännössä paljon ei tarvitse edes vaivautua, miksi niitä sontia ei silti kerätä pois?



Nuo ilmaiset kakkapussit ovat iso plussa. Edes Espoossa harvassa koirapuistossa olen nähnyt niitä olevan. Hyvä Lahti!


Ajattelin, että joku kerta menen ajan kanssa siivoamaan niitä suurimpia paskoja sieltä pois. Mitä sitä muutakaan tekisi, kun ei ole muuta kuin aikaa - ja tuo on mielestäni muuten kivan oloinen koirapuisto, mutta ne sontakasat eivät vaan tee siitä kovin viihtyisää.
Frank tykkäsi puistosta kanssa. Oli paljon haisteltavaa, satunnaisia kivoja keppejä löytyi ja ah Frankista oli tosi kiva välillä vaan heittäytyä pyörimään hiekkaan!

Tässä näkyy alhaalla epäselvästi säännöistä mm. seuraavat kohdat:
"Korjaa koirasi jätökset roska-astiaan"
"Pidä alue siistinä"
Mitä kohtaa ne koiraihmiset tässä eivät tajua?

 Ps. Siivosin nyt jo koirapuistoillessa tuolta kolmetoista (!!!) täyttä koirankakkapussia vain kymmenen metrin alueelta...

maanantai 29. toukokuuta 2017

Perheenlisäystä ja näyttelysuunnitelmia

Kilu sai viime tiistaina pikkuveljen - herrahiiren nimeltä Manolo! Kävimme Monan ja Tytön kanssa hakemassa koulultamme vihdoin Tytölle oman hiiren. Tällä kertaa siellä oli tarjolla tosi paljon erilaisia poikahiiriä, verrattuna siihen, silloin kuin hain Kilun. Tyttö oli suunnitellut aluksi ottavansa tumman värisen poitsun, mutta splashed-värinen (koiramaailmassa vastaa sellaista väriä kuin merle) söpöläinen tuli mukaan. Ja hänellä on punaiset silmät!

Manolo asuu kotiloideni vanhassa 47 litraisessa boksissa, koska poikia ei tietenkään voi pitää yhdessä. Manolo vaikuttaa melko lauhealta tapaukselta, se ei ole yhtä supersäikky kuin Kilu silloin aikoinaan. Kiluhan on myös puolinaku, eli Manoloon verrattuna Kilulla on ohuempi turkki ja sillä ei ole viiksiä. 
Hyvin Manolo on näyttänyt kotiutuvan, sillä ruoka ja vesi maistuu. Iltaisin n. klo 20 aikaan se lähtee pyörimään juoksupyöräänsä (oli alunperin Kilun pyörä, mutta Kilu ei uskaltanut käyttää sitä) ja sitä jatkuu helposti aamukolmeen tai -neljään asti. Välillä käy juomassa, ja sitten taas jatkuu. Kyllä on pienellä otuksella hurjasti energiaa!

Kilun kanssa olen kokonaan siirtynyt Versele-Lagan pelletteihin, koska Altromineita se ei suostunut enää syömään. Siksi koirannappuloitakaan ei Kilu enää usein saa, kun noissa nykyisissä pelleteissä on jo se eläinproteiini. Muutaman kerran viikossa Kilu saa tuoretta, kerran viikossa eläinproteiiniseosta ja silloin tällöin jotain nakerreltavaa - eilen kävimme ostamassa Tytön kanssa hiirille kuivattuja mansikoita, ja ne tuntuvat kelpaavan pojille tosi hyvin. Jopa kylässä olevalle Frankille...

Halusin yhdessä vaiheessa viedä Kilua kerran tai kaksi hiirinäyttelyyn, koska se on luonteeltaan helposti käsiteltävä. Valitettavasti Kilun väri on hyvin epätasainen ja ns. "sotkuinen" (pied light black tan, joidenkin mielestä se on taas pied poor chocolate tan), joten se ei onnistu. Koululla hiiriä kasvatetaan vain ruokahiiriksi, ei niiden väreistä niin välitetä. Sen sijaan Manolon splashed on todella nätisti ja tasaisesti jakautunut, ja Tyttö antoi armahduksensa käyttää sitä joskus ehkä jossain näyttelyssä. Let's see, let's see. 
Kilun värinkään takia en aio käyttää sitä tulevaisuudessa jalostukseen. Kunnon värinen hiiri kelpaisi siihen paremmin. Onneksi väri ei hiirtä pahenna, ja Kilu muuten on ihana kuin mikä <3

Rakas Kilu molemmissa kuvissa


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Frank lomalla

Viikonloppuna luokseni tuli ensimmäinen karvainen hoidokki pitkäksi aikaa hoitoon, nimeltä perhetuttuni kultainennoutaja Frank. Minun on monta kertaa pitänyt ottaa Frank ihan tuonne äidin luokse hoitoon, mutta se ei ikinä onnistunut, ja nyt kun asun yksin ja minulla ei ole muuta kuin aikaa, niin miksipä ei?


Frank on kesäkuussa 11 vuotta täyttävä koiruus, jota aloitin hoitamaan muistaakseni 2012. Aluksi se oli sellaista silloin tällöin lenkitystä koulupäivien jälkeen, kunnes pikkuhiljaa se siirtyi hoitojaksoihin ja mätsäreihin... Frankin kanssa sen ollessa nuorempi muutaman kerran kävin mätsäreissä, ja ne olivat kyllä melkoisia kokemuksia, koska Frank karkaili hihnasta, haukkui kaikille, ei suostunut seisomaan ja niin poispäin... Tasan kerran voitin Frankin kanssa ruusukkeen ja palkintokiven, ja ne ovat privaatipaikalla sen takia hyllyssäni.
Frank on kyllä mukava hoidettava. Sisällä ollessa se lähinnä vaan nukkuu, toisinaan saattaa nousta ylös jos joku ihmisistä (minä tai Tyttö) menee keittiöön - jos vaikka saisi jotain syötävää... Frank ei kuitenkaan hauku rapusta kuuluville äänille, ei oikeastaan muutenkaan välitä.


Syötävästä puheen ollen, Frank on hieman tuhdissa kunnossa. Se leikattiin tässä vuosi muutama (?) sitten, ja vähän otti leikkauksen jälkeen paino oman käskynsä. Siksi Frank hengästyy lenkeillä tosi helposti, mutta meidän luona se onkin päässyt nyt pienimuotoiselle dieetille. Frankin kanssa käydään kolmesti ulkona päivän aikana, joista aamulla ja illalla on "pidemmät" lenkit, kun on niin viileää. Päivällä tehtävä lenkki on lähinnä nopea pissatuslenkki, ei silloin viitsi kauheasti kuumalla ilmalla vanhusta rääkätä.
Frankin ruokinta on myös minimaalistettu. En tarkkaan muista, paljonko se saa kotonaan ruokaa, mutta  täällä se saa aamuisin ja iltaisin 3dl (aamulla 1dl märkäruokaa, 1dl nappuloita ja 1dl vettä, iltaisin 2dl nappuloita ja 1dl vettä). Silloin tällöin jotain satunnaisia purujuttuja. Ei ainakaan saa nyt yhtään "liikaa ruokaa", ja lenkitkin on tosi reippaita (ja myös vaihtelevissa maastoissa, myös rapussa kuljemme hissin sijasta portaita), joten eiköhän se paino tuolla vähän putoa.
On kyllä mukavaa, kun on joku koira täällä. Tuo omanlaista rutiiniaan päivään. Ja kun Frankkimus on noin rauhallinen <3


Frank pääsi myös spa-käsittelyyn minun ja Janitan kanssa. Pesimme sen kauttaaltaan, föönasimme ja trimmasimme. Myös kynnet leikattiin ja korvat puhdistettiin (siitä Frank oli eri mieltä). Ja pakko sanoa, Frankista tuli todella nätti. Turkkikin on paljon pehmeämmän ja kevyemmän tuntuinen kuin aikaisemmin! Noista toimenpiteistä Frank ei oikein pitänyt, mutta se ei myöskään kamalasti pistänyt vastaan. Trimmasin Frankin viimeksi tammikuussa (ja silloin yksin), uskomatonta, miten siltä oli karva päässyt tässä kuukausien aikana kasvamaan niin nopeasti. Onpahan ainakin sievä poika nyt.

Ennen ja jälkeen...
Tänään viimeistelen Frankia vielä vähän. Huomenna tulee yksi Frankin vanhoista hoitajista käymään ja moikkaamaan sitä, joten tottakai täytyy olla nättinä.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Kasvonhoito kondikse

Tykkäättekö tavastani, kuinka laitan tuon vesileiman inhottavasti keskelle kuvaa? En minäkään. Muutaman kerran olen joutunut tilanteeseen, jossa kuviani on varastettu ja niistä on rajattu vesileimani pois (assholes), joten nyt joudun laittamaan nykyään tuon vesileiman keskelle kuvaa, joten sitä ei voi rajata pois. Koitan toki aina vaalentaa sitä niin, että itse kuvaa se ei häiritsisi. Anteeksi siitä <3

Asiaan! Tässä tekstissä höpöttelen teille kasvojenhoidostani. Yleisesti ottaen minulla on tosi hyvässä kunnossa kasvojen iho (verrattuna jalkoihin tai käsiin), siihen atopiani ei ole iskenyt. Ja hopefully ei iskekään, sillä sen hoitaminen jo jaloista ja käsistä on yhtä helvettiä, joten vielä kasvoista - oh hell no. Noissa em. paikoissa inhottavat kohdat ihosta voi peittää sentään vaatteella, mutta kasvoista sen peitteleminen olisi hankalampaa.
Minulla ei ole koskaan ollut aknea. Finnejäkään minulla on tosi vähän ja tosi harvoin ollut - yleensä maksimissaan kaksi finniä kerrallaan naamassa. Kasvojeni iho toki saattaa välillä punertaa suihkussa käynnin jälkeen tai kylmästä ilmasta, mutta siihen se jääkin. Meikkivoidetta olen harvoin käyttänyt, ja sitäkin yleensä vaan tummien silmänalusten tai vastaavien kohtien peittämiseen. Tuntuu jotenkin oudolta, että jotkut lantraavat naamansa täyteen meikkivoidetta ja ties mitä. Miten iho voi voida yhtään hyvin, jos sen päällä on monta senttiä ties mitä ainetta, eikä se pääse hengittämään kun korkeitaan yöllä (oletan ja toivon, että nämä ihmiset kuitenkin yöksi poistavat meikkinsä)? No, varmaan siksi tuo on niin vieras ajatus minulle, koska ei minun ole ikinä tarvinnut käyttää samalla lailla meikkivoidetta kuin joku toinen. Pikkusiskoni tässä yksi viikonloppu ihmetteli, että "Miten Lotalla on noin hyvä iho naamassa, miksen mä oo periny sitä kanssa?"

Ihan pienestä lapsesta asti join vain vettä. Joku siinä maidon maussa oli niin kamalaa, etten halunnut juoda sitä, joten ruokajuomana join aina vain vettä. Koko lapsuus- ja nuoruusajan, sekä vielä edelleen. Pystyn nykyään juomaan Ykkösmaitoa ja yhtä tiettyä Lidlin maitoa, ne uppoaa, mutta mikään muu maito ei. Oletan, että tuo on kanssa pitänyt ihoani niin hyvässä kunnossa, koska olen juonut lähes koko elämäni tosi paljon vettä. Ja kun nesteytys on kunnossa, ihokin voi hyvin.

Nyttemmin toisinaan naamaani on tullut satunnaisesti joitakin näppylöitä, tai se meinaa kuivahtaa helpommin. Siksi olen ruvennut nyt hoitamaan sitä säännöllisesti kunnolla, aikaisemmin siihen ei ollut tarvetta.
Joka ilta käytän näitä kahta tuotetta, Oriflamen Optimals -vaahtoavaa puhdistusgeeliä ja saman sarjan kasvovettä. Tuossa sarjassa on kuivalle iholle omat tuotteensa, nämä ovat normaalille iholle ja sekaiholle. Tuon puhdistusgeelin vaahdotan käsissäni, levitän naamaan T-alueelle (= otsa, kasvot, kaula) ja huuhtelen pois. Lopuksi levitän tuota kasvovettä, ja jätän sen kasvoille. Tuon puhdistusgeelin huuhteleminen on hieman haastavaa, ja yleensä vessassa on pieni Saimaa, kun koitan lavuaarin yllä pestä tuota pois, mutta muuten ihan jees. Kumpikaan ei noista ole kovin voimakastuoksuinen (mikä on hyvä juttu minulle), joten noita kelpaa käyttää.


Kasvoveden levitän naamaani tällä Konjac-sienellä. Sienestä sen verran, että se on valittu vuoden 2017 hoitotuotteeksi. Tuo on vähän jännän tuntuinen, sillä se on valmistettu sellaisen kasvin juuresta, joka on 97% vettä ja 3% Glucomannan-ravintokuitua. Kuivuessaan se muuttuu kovaksi, mutta kun sen laittaa hetkeksi lillumaan veteen, se muuttuu todella pehmeäksi.
Laitan sienen aina viideksi minuutiksi lämpimään veteen lillumaan, jonka jälkeen puristan ylimääräiset vedet pois siitä ja heitän sieneen jonkin verran kasvovettä. Pyörivin liikkein käyn T-alueen läpi, ja huuhtelen sienen kasvovedestä ja jätän vessaan roikkumaan ja kuivumaan. Easy job.
Tuota sientä olen käyttänyt nyt melkein kuukauden, ja se on kyllä aivan paras tuote! Ihoni ei ole pitkään aikaan tuntunut niin sileältä ja pehmeältä! Tuo sieni todellakin syväpuhdistaa ja kuorii ihoa, mutta niin hellästi, ettei sitä edes tunne juurikaan. Tuon ostin Keskisiltä 8-9e, joten ei paha hinta. Ottaen huomioon kuitenkin sen, että tuo kestää sen 5-9kk  helposti, on väriaineeton, parabeeniton, hajustamaton, lisäaineeton sekä 100% biohajova ja luonnollinen - ja sopii myös vegaaneille...


Ennen nukkumaan menoa heitän naamaani jotain näistä voiteista. Nuo Oriflamen tuotteet ovat käsivoiteita, mutta samalla lailla ne nyt minulla käy tässäkin käytössä. Tuo Victoria Secretin voide on erittäin voimakastuoksuinen (kuten ylipäätään ne tuotteet onkin), joten sitä käytän vain silloin, jos nukun yksin - tuo tuoksu on niin vahva, että saa kyllä muilla päät kipeytymään helposti. Minulla tuo ei sellaista reaktiota aiheuta, mikä on yllättävää koska yleensä tuollaiset tuotteet aiheuttaa, mutta koitan silti käyttää sitä vähän vähällä.


Toki silläki on aina väliä, että miten hyvit geenit ihon suhteen on perinyt vanhemmiltaan, ja minkälaiset omat elämäntavat on, mutta uskon kuitenkin, että sillä ihon huolenpidolla näin on tosi iso vaikutus kuitenkin loppujen lopuksi.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ei päätä ei häntää

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet vähän mielenkiintoisia. Olen miettinyt asioita, pohtinut ja ajatellut. Yrittänyt hahmoittaa, mitä asioita haluan ja mitä asioita tarvitsen, sillä olen huomannut, että kaikki asiat, joita haluan, eivät välttämättä ole niitä mitä tarvitsen. Tai vastaavasti toisinpäin - asioita, joita tarvitsen, jotta voin hyvin, mutta joita en halua. Sekavaa, eikö?

Minä olen aina tykännyt suunnitella asioita pitkälle aikavälille. En tietenkään ole olettanut, että ne asiat tapahtuvat juuri silloin, mutta sellainen ylenpalttinen haaveilu on minun juttuni. Ja unelmiahan me tarvitsemme, jotta meillä on jotain, jota tavoitella. Päämääriä elämässämme. Se on ollut minun juttuni. Elämä nimittäin olisi tylsää, ellei sinulla olisi mitään tietoa, mitä aiot tehdä.

Mutta nyt tuntuu tosi hukassa olevalta. Mitä päämääriä haluan asettaa itselleni? Mitä niille edellisille päämäärille tapahtui? En tunnu nyt osaavan ajatella kovin pitkälle - everything just fade, fade, fade. Siis aloittaen vaikka niinkin yksinkertaisesta asiasta, että suunnittelen, mitä teen viikonloppuna - aina pälkähtää joku idea, mutta heti se idea katoaa, tai vähintään motivaatio siihen. Tuollaisia pikkuasioita, ja sitten vähän suurempia, katsoen elämää vaikka vuosia tai vuosikymmeniä eteenpäin. Mitään ei pidä niin pitkälle kiveen hakata, mutta ne on taas niitä unelmia, jotka voivat muuttaa muotoaan näiden vuosien aikana.

Tuntuu kuitenkin jotenkin tosi aralta yrittää unelmoida. Se unelma on kuin konkreettinen pieni asia käsissäni, joka kasvaa ja vahvistuu, mitä enemmän kehittelen ja tavoittelen sitä. Ja joku päivä se on kokonaan kasvanut ja vahvistunut, ja siitä on tullut jotain hienoa. Minä näen näin jokaisen unelmani. Mutta nyt... Ihan kuin en saisi niitä asioita kasvamaan ja vahvistumaan. Ne tuntuvat haparoisilta pitää kädessä, enkä saa otetta. Kun tarpeeksi kauan jaksaa yrittää kehittää jotain, josta ei kuitenkaan kehity mitään, voimat ja kärsivällisyys loppuu, eikä sitä jaksa enää tehdä asian eteen mitään - mitä turhaa yrittää edes tehdä, jos se ei tunnu tuottavan mitään tulosta?
En väitä, ettäkö pudottaisin ne unelmat käsistäni. Ei, en pudota. En vain saa niitä kasvamaan. En saa niihin väriä tai kokoa. Ne ovat jämähtäneet sellaisenaan sellaisiksi. En pysty pudottamaan niitä, vaikka haluaisin, koska edelleen jokin pieni motivaation kipinä ei anna minun pudottaa niitä. Tuntuu vain niin turhalta, kun yksikään niistä asioista ei ota kasvaakseen.

Tai vaikka ylipäätään, mihin haluan elämässäni mennä. Leikitään lisää ajatusleikkiä. Alunperin minulla oli varma suunnitelma, mitä polkuja kuljen. Ja minulla oli logiikkakin niissä. "Jos kuljen tätä pitkin, pääsen tuonne, jonne haluan, ja sieltä taas muualle" Mutta ei nyt. Ihan kuin niitä polkuja olisikin tullut kymmeniä ja kymmeniä lisää, ja en voi yhtään tietää, mitä polkua haluaisin kulkea. En tiedä, mihin polut vie. Ja kuitenkin samalla haluaisin kulkea useampaa polkua yhtä aikaan. Se tietty suunnitelma, kartta, minkä mukaan oli tarkoitus kulkea, ei toimi.
Olo on yhtä kysymysmerkkiä.

Huomaatteko, kuinka hukassa olen?
Luulen, että taidan hetkeksi pysähtyä. En mennä mitään polkua pitkin, en keskittyä kasvattamaan niitä unelmia käsissäni. Otan pienen aikalisän, ja mietin, mitä haluan elämältä. Eihän minun kaikkia polkuja tarvitse läpi käydä, eihän?

Image result for dream on my hands

perjantai 5. toukokuuta 2017

Yksin asuminen - jee vai nej?

Suurin piirtein kuukauden olen jo asunut omassa kodissani. Aika tuntuu kyllä pidemmältä, mutta niin varmasti tuntuukin, kun ei ole opiskeluita tai töitä, jotka toisi siihen päivään mitään rytmiä. Onneksi silloin tällöin joku kaveri tulee kylään (tai Tyttö), niin ei ole niin yksinäistä. Ja onhan minulla Kilu.
Mutta tässä nyt yksin asuessa olen huomannut joitakin asioita, jotka on kivoja ja vastaavasti sellaisia vähän blääh-asioita. Mitä? No minäpä kerron.

Miinukset

- Kaikki kotityöt on yksin sinun vastuulla. Siivoaminen, ruuanlaitto, pyykkääminen, roskien vienti, tiskaaminen, siis aivan kaikki. Voisi luulla, että tällaisen yksiön ylläpitäminen noissa asioissa ei ole haastavaa, mutta voi kuule, kun asut yksin, niin äkkiä tämä 35 neliöinen asunto tuntuu isolta, kun kotitöistä puhutaan. (Ja mistä helvetistä sitä pölyä oikein kertyy kokoaika?!)

- Orpo olo. Kavereita ei ole kovin lähellä, ja muutin aika kauas sukulaisistani, joten äkkiä ei seuraa löydä, jos tarve on. Toki viihdyn normaalistikin yksin, mutta kyllä ihminen on aika riippuvainen sosiaalisista suhteista niinkuin kasvotusten. Olen todennutkin, että jos minulla ei olisi Kilua (kyseessä kuitenkin äänekäs aktiivinen eläin), en varmaan pysyisi edes järjissäni.

- Avaimista on pakko pitää superhyperuberhyvä huoli, koska kukaan ei avaa ovea, jos avaimet jää sisälle. Joutuu soittamaan huoltomiehelle ja se maksaa. Minulle ei onneksi näin ole käynyt, kun olen niin tarkka avaimistani, mutta on se stressaavaa, jos en heti muista, että mihin laskinkaan täällä avaimeni. Argh!

- Lakanoiden viikkaaminen siististi on sellainen urheilusuoritus, että jos sen saat suoritettua yksin täydellisesti, niin pienet sille

- Jos kuuluu jotain epänormaaleja ääniä ja adrenaliini rupeaa virtaamaan suonissasi, kehen voit turvautua? Ei tuo hiiri paljon turvaa tuo minulle, vaikk muuten onkin ihana tapaus.

Mutta on tässä kuitenkin tosi paljon niitä hyviä puolia! Kuten:

Plussat

+ Saat syödä mitä vain milloin vain, eikä kukaan ole nillittämässä sinulle siitä

+ Muutenkin kaikki kotityöt saat tehdä silloin kun sinusta itsestäsi tuntuu siltä. Kotona voi olla vaikka minkälainen sotku, eikä sinun tarvitse välittää ollenkaan

+ Unirytmin voi kusaista, ja valvoa niin myöhään kuin haluaa häiritsemättä ketään (toki naapurit huomioon ottaen). Voit myös vaikka kesken yötä lähteä lenkille, jos huvittaa.

+ Kerrankin voit päättää koko asunnon sisustamisesta täysin itse. Minulla on täällä esillä paljon koirajuttuja, jotka aikaisemmin siskoni kanssa huonetta jaettaessa joutuivat olemaan kaapeissa piiloissa, kun tuo Jutta ei oikein halunnut niitä esille :D

+ Kotiisi saat tuoda kenet tahansa, eikä sinun tarvitse kenellekkään esitellä kyseistä henkilöä

+ Ei kotiintuloaikoja

+ Saat hankkia vihdoinkin niitä omia lemmikkejä (jos niin haluat ja asuntoon saa niitä hankkia), tämä on aivan parasta!


Ja itse olen ainakin huomannut, että henkisesti voin paremmin, kun saan asua jo omassa kodissa. Ei ole koti-ikävää iskenyt kertaakaan, eiköhän se jo kerro, että oli aika muuttaa pois kotoota... :)

Mitä sinulle kuuluu?

Milloin viimeksi joku on sinulta kysynyt tuota? Tai milloin viimeksi olet itse kysynyt tuolta joltain? Jos et muista, että milloin, niin men...